Hynttyyt yhteen vai ei?

Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Teemu Mäki pohtii kirjoituksessaan, olisiko Suomen Taiteilijaseuran ja sen kuuden jäsenjärjestön hyvä sulautua yhdeksi taiteilijajärjestöksi. Mäen puheenvuoro liittyy kesäkuussa valmistuneeseen selvitykseen visuaalisten alojen järjestöjen mahdollisesta yhdistymisestä.

Olisiko Suomen Taiteilijaseuran ja sen kuuden jäsenjärjestön hyvä sulautua yhdeksi taiteilijajärjestöksi?

Mielestäni kyllä. Miksi? Koska se tekisi kuvataiteilijoiden edunvalvonnasta paljon nykyistä tehokkaampaa. Uskon myös, että muutkin näiden järjestöjen tehtävät, eli jäsenpalvelut ja näyttelytoiminta, pääsisivät kehittymään uudelle tasolle, jos seitsemän eri järjestön sijaan olisi vain yksi.

Suomen Taiteilijaseuralla ja sen jäsenjärjestöillä on yhteensä noin 20 työntekijää — kun lasketaan mukaan sekä kokoaikaiset että osa-aikaiset työntekijät ja muutetaan heidän työpanoksensa kokonaisiksi henkilötyövuosiksi. Tämä on paljon. Äkkiseltään voisikin luulla, että onpa kuvataiteilijoilla hyvin pullat uunissa: heidän etujaan valvoo, kuvataiteen asioista tiedottaa ja yhteistyötä tekee organisaatio, jolla on isot muskelit, joilla lobata ja julistaa.

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Tässä järjestöperheessä on nimittäin seitsemän jäsentä, joista useimmissa on töissä vain kolme henkilöä, joissakin vain kaksi tai jopa alle yksi. Kun ottaa vielä huomioon, että näillä henkilöresursseilla pyöritetään edunvalvontatyön lisäksi viittä galleriaa, järjestetään kahta suurta, vuosittaista teosvälitystilaisuutta ja ylläpidetään taiteilijatarvikemyymälää, onkin ilmeistä, että jokainen näistä järjestöistä kärsii kroonisesta resurssipulasta. Sääntömääräiset asiat pystytään hoitamaan, mutta edunvalvonnan, näyttelytoiminnan ja muun kehittämiseen ei ole kunnolla aikaa eikä rahaa.

Jokaisessa näistä järjestöistä työntekijöiltä kuluu paljon aikaa järjestön itsensä ylläpitämiseen, eli lakisääteiseen ja järjestön sääntöjen määräämään perustyöhön. Ne ovat tärkeitä toimintoja, eivät suinkaan mitään byrokraattista läskiä, mutta jos tiimi on kovin pieni, järjestöllä on suhteettoman vähän resursseja tehdä mitään muuta — vaikkapa sitä strategista työtä, jolla kuvataiteen asemaa yhteiskunnassa voitaisiin kohentaa ja kuvataiteilijoiden asemaa parantaa. Jos organisaatioita olisi seitsemän sijaan vain yksi, työt voitaisiin jakaa paljon nykyistä tehokkaammin. Sen sijaan, että jokainen lähettelee jäsenkirjeitä omille jäsenilleen, yksi lähettäisi kaikille. Samalla logiikalla muukin viestintä, kirjanpito, raportointi, toimintasuunnitelman ja toimintakertomuksen kirjoittaminen, budjetointi ja laskujen maksu sekä laskuttaminen voitaisiin organisoida nykyistä tehokkaammin. Tämä vapauttaisi resursseja edunvalvontaan, näyttelytoimintaan ja jäsenpalveluihin. Tämä antaisi myös mahdollisuuden tehokkaampaan työnjakoon, jossa kaikkien ei tarvitsisi olla jokapaikanhöyliä ja multitaskaajia.

Taiteilijajärjestöjen tärkein tehtävä — minun mielestäni — on edunvalvonta, ja sitä yhdistyminen parantaisi varmimmin ja ehkä eniten. Nyt meillä on 20 ihmistä töissä, mutta yksikään heistä ei ehdi keskittyä pelkästään edunvalvontaan. Se on vähän noloa. Ja vain meidän omaa syytämme.

Nykyinen rakenteemme on sellainen, että kulttuuripoliittisia asioita käsitellään juurta jaksaen ensin jäsenliittojen kuudessa hallituksessa ja sen jälkeen vielä STS:n hallituksessa — jäsenliittojen puheenjohtajien toimesta — mutta järjestöjen työntekijöillä on aivan liian vähän aikaa tehdä töitä sen eteen, että tekemämme päätökset ja hyväksymämme tavoitteet oikeasti etenisivät, että ne saisivat ilmaa siipiensä alle viranomaisten ja poliittisten päättäjien pöydissä ja kansalaisten mielissä. Jotta edunvalvonta olisi tehokkaampaa, pitäisi siihen oikeasti satsata, eikä vain toivoa, että kun me lähetetään joku lausunto johonkin, niin sen sisältämät hienot ideat noin vain vakuuttavat lukijan.

Edunvalvonta ei tietenkään ole taiteilijajärjestöjen ainoa tehtävä. Minullekin tärkeää on myös kaikki se tieto, jota jäsenkirjeistä saan. Hienoa on myös, että olen saanut järjestöiltämme ilmaista veroneuvontaa ja pientä lakiapua, jos olen joutunut pulaan tai on mennyt juridinen sormi suuhun. Joskus nuoruudessani olen nauttinut myös järjestöjemme tuottamista koulutuksista ja mentoroinneista. Tärkeä etappi minulle oli aikoinaan osallistuminen STS:n vuosinäyttelyyn ja Palokärki-palkinnon saaminen (nykyinen Kuvataiteilijapalkinto). Vuosinäyttelyä ei enää järjestetä, mutta hyvä että Nuorten Näyttely -traditio on hengissä. Olen myös pitänyt kaksi soolonäyttelyä MUU ry:n galleriassa, yhden Taidemaalariliiton galleriassa ja yhden Hippolytessä, joten osaan kyllä arvostaa STS:n jäsenliittojen gallerioita — ja myös niitä lukemattomia gallerioita, joita Skjl:n paikalliset taiteilijaseurat pyörittävät eri puolilla Suomea.

Edunvalvonta on silti tärkeintä, sillä jos taiteilijat eivät itse, omien järjestöjensä kautta, sitä tee, ei sitä kukaan muukaan taiteilijoiden puolesta tee.

Edunvalvontatyölle on huutava tarve: Lapuan Peruna ja kuntavaalikokemuksia

Kuvataiteessa, erityisesti kuvataiteilijoiden itsensä kannalta, on huutava tarve vahvistaa edunvalvontatyötä. Useimmat muut taidelajit, ehkä jopa kaikki muut, ovat meitä tässä asiassa edellä.

Osittain se johtuu siitä, että kuvataiteessa on luonnostaan enemmän tilaa toiveajattelulle kuin muissa taiteissa. Useimmat kuvataiteilijat tekevät edelleen maalauksia tai muita pysyviksi tarkoitettuja taide-esineitä. Vaikka niiden esittämisestä näyttelyssä ei just nyt saisi mitään tuloa — ja vaikka taiteilija joutuisi peräti maksamaan teostensa esittämisestä näyttelyssä — hän voi silti ajatella toiveikkaasti, että ehkä tämä johtaa merkittävään teosmyyntiin sitten myöhemmin. Esittävissä taiteissa, musiikissa ja elokuvassa on paljon vähemmän tilaa tuommoiselle haaveilulle. Niissä lajeissa tekijät tietävät, että taiteilijan tekemästä työstä maksetaan pääosin joko nyt tai ei koskaan — ja taiteilijat tekevät niissä lajeissa yleensä työtä vain, kun siitä maksetaan. Muuta pidettäisiin hulluutena tai polkumyyntinä. Kuvataiteessa sen sijaan toiveajattelu on vallitseva käytäntö: kuvataiteilijat tietävät, että useimmille heistä taiteen tekeminen on taloudellisesti tappiollista työtä, mutta toisin kuin muiden alojen taiteilijat, he hyväksyvät tämän ikään kuin luonnonlakina — ja toivovat salaa itse kuuluvansa siihen kuvataiteilijoiden vähemmistöön, jotka saavat päätoimeentulonsa taiteellisesta työstä.

Kun kuvataiteen asemasta ja kuvataiteilijoiden toimeentulosta puhutaan, on tavallista, että kaikkein kokeneimmatkin kulttuuripolitiikan asiantuntijat toistelevat vuodesta toiseen ikään kuin faktana, että ”suomalaiset kuvataiteilijat ovat köyhiä ennen kaikkea sen vuoksi, että meillä on valitettavasti kovin kehittymättömät taidemarkkinat”. Tuo käsitys on kuitenkin virheellinen.

Suomalaisten kuvataiteilijoiden köyhyys ei johdu taidemarkkinoiden koosta, vaan epäreiluista käytännöistä, siitä että kuvataiteilijoille maksetaan niin huonosti heidän tekemästään työstä. Kuvataiteilija voi olla kuuluisa, suosittu ja arvostettu, mutta silti hän saattaa olla oman näyttelynsä avajaisissa pienituloisin läsnäoleva henkilö, eikä hän välttämättä saa näyttelystään mitään tuloja — ja siellä esitettävät taideteokset hän on usein kustantanut jostain toisesta ammatista saamillaan tuloilla. Vastaavaa ei tapahdu esittävissä taiteissa ja musiikissa. Toimeentulovaikeudet ovat tavallisia kaikissa muissakin taideammateissa, mutta näin räikeä epäloogisuus on muissa taidelajeissa harvinaista.

Kuvataiteilijoiden keskimääräinen toimeentulo on sivumennen sanottuna vielä heikompi Iso-Britanniassa ja USA:ssa, vaikka niissä on kiistatta maailman ”kehittyneimmät taidemarkkinat”.

Framen ja Cuporen tilastojen mukaan kuvataidemarkkinoiden liikevaihto Suomessa on noin 10 miljoonaa euroa. Tuohon lukuun päädytään, kun lasketaan yhteen gallerioiden liikevaihto (viime vuonna noin 7 miljoonaa) ja taidelainaamoiden liikevaihto (2-3 miljoonaa). Se on huvittavan vähän.

Syntymäkuntani Lapuan on pieni, 14 000 asukkaan kaupunki. Vuonna 2021 lapualaisista yrityksistä yhdeksänneksi suurin oli Lapuan Peruna Oy. Sen liikevaihto oli silloin 9,2 miljoonaa euroa. Viime aikoina liikevaihto on laskenut, viimevuotinen oli 6,5 miljoonaa euroa. Yksi näkökulma tähän muutokseen on, että suomalaisten taidegallerioiden yhteenlaskettu liikevaihto on nyt juuri ja juuri enemmän kuin yhden pienen etelä-pohjalaisen perunafirman liikevaihto. Lapuan Peruna Oy työllistää 11 henkilöä. Gallerioita Suomessa on noin 120 ja kuvataiteilijoita 3300. En tiedä paljonko suomalaisissa taidegallerioissa on työntekijöitä, mutta vaikka taidemarkkinat voivat ehkä juuri ja juuri elättää heidät, olisi hassua haaveilla, että taidemarkkinat räjähtäisivät sellaiseen kasvuun, että ne elättäisivät suurimman osan tai edes merkittävän osan suomalaisista kuvataiteilijoista.

Kuvataidemyynnin liikevaihdon voi toki laskea toisinkin, joten edellä mainittu 10 miljoonaa ei ole ainoa mahdollinen loppusumma. Taiteilijathan myyvät myös ohi gallerioiden, eikä gallerioiden liikevaihdossa myöskään ole mukana taiteilijan saama osuus teoksen myyntihinnasta. Toisaalta tuohon kymmeneen miljoonaan sisältyy myös ulkomaisten tai kuolleiden taiteilijoiden teosten myynti, josta ei ole Suomessa nyt työskenteleville taiteilijoille taloudellista hyötyä. Mutta vaikka taidemarkkinoiden kokonaisliikevaihdon laskisi laajimmalla mahdollisella tavalla, jää toimialan myynnin liikevaihto noin 20 miljoonaan euroon. Se on edelleen huvittavan vähän.

Suomen Taiteilijaseura ottaa kyllä teosmyynnin, taidemarkkinat ja yksityisen rahan roolin taiteen rahoituksessa vakavasti ja autamme parhaamme mukaan niiden kehittämisessä. Meillähän on nytkin käynnissä Uudet Mesenaatit -hanke ja aina kun taidemarkkinoista tulee puhetta, heitämme innolla keskusteluun näkemyksemme siitä, miten taidemarkkinoita Suomessa voisi kasvattaa. Asian yksi myönteinen puolihan on se, että kun kerran taidemarkkinat ovat tällä hetkellä noin pienet, niin kasvupotentiaalia on valtavasti. Mutta vaikka taidemarkkinoiden liikevaihto moninkertaistuisi, ei ole järkevää ajatella, että se yksinään ratkaisisi suomalaisten kuvataiteilijoiden toimeentulo-ongelmat.

On aivan ok olla eri mieltä taiteilijoiden köyhyyden syistä tai muista kulttuuripoliittisista pulmista, mutta jos taiteilijat itse eivät ole keskustelussa ja päätöksenteossa mukana, päätöksenteko ei voi olla pätevää. Eikä myöskään riitä, että päätöksiä tehtäessä kuullaan muutamaa taiteilijaa. Sen sijaan on kuultava niitä, joilla on mandaatti puhua koko taiteilijakunnan äänellä. Kuvataiteen osalta se tarkoittaa Suomen Taiteilijaseuraa, joka jäsenjärjestöjensä kautta edustaa noin 3 300 taiteilijaa — eli käytännöllisesti katsoen kaikkia Suomessa työskenteleviä ammattikuvataiteilijoita.

Taiteilijoiden ääni kuuluu ennen kaikkea taiteilijajärjestöjen kautta, mutta mielestäni yllä kuvattu keskustelu taidemarkkinoista todistaa, että edunvalvontatyömme ontuu. Emme pysty aina oikaisemaan alkeellisimpiakaan väärinkäsityksiä, emmekä saa kehittämisehdotuksiamme kovin hyvin läpi, vaikka osaamme mielestäni perustella ne oikein hyvin. Siksi meidän — kuvataiteilijoiden — kannattaa kulttuuripolitiikan osalta miettiä ennen kaikkea sitä, miten voisimme edunvalvontaamme parantaa. Se ei onnistu millään tehostamistoimenpiteillä, vaan vain sillä, että satsaamme siihen enemmän henkilötyövuosia.

Lapuan Peruna -vertailun ohella haluan mainita toisenkin esimerkin edunvalvontamme heikkoudesta.

Olin tänä vuonna mukana Kirjailijaliiton ja Suomen Taiteilijaseuran yhteisellä kuntavaalikiertueella. Se tarkoitti sitä, että pidimme vaalipaneeleita kunnallisvaaliehdokkaille, tällä kertaa Lahdessa, Jyväskylässä ja Rovaniemellä. Tavoitteenamme oli valistaa ehdokkaita kuvataiteen ja kirjallisuuden asioista ja saada ehdokkaat kertomaan kulttuuripoliittisista näkemyksistään yleisön kuullen. Kiertue oli kiva ja hyödyllinen, mutta oli siinä surullisiakin hetkiä. Vaalipaneeleissa tuli räikeästi esiin eri taidemuotojen kovin erilaiset asemat ja rahoitukset. Tämä näkyi ja kuului sekä ehdokkaiden puheenvuoroissa, että yleisön puheenvuoroissa. Keskustelut laajenivat aina koskemaan kaikkia taiteita, eikä vain kirjallisuuden ja kuvataiteen asemaa. Ehdokkaat olivat aina ylpeitä paikallisesta taidemuseosta, aivan kuten paikallisesta laitosteatterista ja orkesterista. Kerroin aina, että taidemuseoiden vuosimenoista vain 3 % menee taiteilijoille, eikä paikallinen taidemuseo siis elätä ketään paikallista kuvataiteilijaa — paitsi jossain määrin kyllä niitä muutamaa, jotka ovat museossa ehkä osa-aikaisesti töissä näyttelyvalvojina. Paikallisessa teatterissa ja orkesterissa on sen sijaan kymmeniä taiteilijoita päätoimisessa työsuhteessa, tekemässä oman alansa taidetta, erinomaisissa, laitoksen maksamissa olosuhteissa. Kerroin, että mielestäni tämä tilanne on epälooginen ja epäoikeudenmukainen, sillä kuvataide on ihan yhtä tärkeää kuin muut taiteet ja sillä on yhtä paljon tai jopa enemmän yleisöä kuin teatterilla ja klassisella musiikilla. Kysyin ehdokkailta, että ovatko he valmiita muuttamaan näitä rakenteita. Useimmat vastasivat, ettei kunta voi ottaa vastuuta kuvataiteilijoiden toimeentulosta, että toivottavasti valtio ja säätiöt ottavat siitä vastuuta, ja ”voi kun me saatais kuntalaiset ostamaan enemmän taidetta koteihin”. Entä yleisössä olleet kuvataiteilijat itse? Olin pettynyt myös useimpiin heidän kysymyksiinsä ja kommentteihinsa, sillä niissä puhuttiin usein mielestäni naurettavan pienistä asioista. Moni kysyi, että voisiko kaupunki taas ruveta jakamaan semmoisia ihan pieniä, parin tonnin apurahoja, koska köyhille kuvataiteilijoille niilläkin voi olla suuri merkitys. Moni kysyi myös, eikä kaupunki voisi vuokrata omistamiaan huonokuntoisia taloja vähän useammin taiteilijoille väliaikaisiksi työhuoneiksi.

Tilanne oli näissä keskusteluissa hämmentävän eriparinen: Teatteritaiteen ja musiikin edustajat vaativat pontevasti — ja hyvällä syyllä — että kunnallisvaaliehdokkaat sitoutuvat tekemään kaikkensa, että yhtään taiteellisen työn vakanssia ei leikata teatterista tai orkesterista. Paikalliset kuvataiteen edustajat pyysivät tai vaativat tuohon nähden aivan mitättömän kokoisia asioita: ”Saisko sen hometalon halvalla työhuoneiksi? Voisko laittaa hakuun parin tonnin kuluapurahoja? Onko siihen ja siihen kadunkulmaan mahdollisesti tulossa jokin julkisen taiteen hanke?”

En tilitä tätä moittiakseni kuvataiteilijoita, vaan edunvalvontamme heikkoutta. Parempaan pitäisi pystyä. Pystymmekin, jos kehitämme edunvalvontaamme uudelle tasolle. Lähtökohdathan ovat sikäli hyvät, että kuvataiteen yleisömäärät ovat kasvaneet vauhdikkaasti ja ohittaneet esittävien taiteiden yleisömäärät — ja päättäjät ymmärtävät nykyään paljon aiempaa paremmin, ettei taide ole vain ajanvietettä tai luksusta, vaan taide on elintärkeää yhteiskunnalle monella eri tasolla.

Saavutuksia

Suomen Taiteilijaseura (STS) perustettiin vuonna 1864. Yllättävää kyllä, sen ensimmäinen puheenjohtaja oli kirjailija, historioitsija, toimittaja ja yliopiston rehtori Zacharias Topelius. Topelius oli puhiksena peräti 25 vuotta. STS oli pitkään eräänlainen yleiskulttuuripoliittinen kerho ja lobbaustiimi, joka käytti kuuluisien jäsentensä painoarvoa ja talkoohenkeä taiteen aseman parantamiseen. Jäseninä ei ollut vain kuvataiteilijoita, vaan yhtä lailla muiden taidelajien tekijöitä ja myös sellaisia taiteen ystäviä, jotka eivät itse olleet taiteilijoita. STS sai kuitenkin paljon aikaan myös kuvataiteessa: alkoi järjestää Suomen Taiteilijain vuosinäyttelyä, ryhtyi ylläpitämään kuvataiteilijamatrikkelia ja oli tärkeässä roolissa, kun Helsingin Taidehallia tehtiin.

On kuitenkin ymmärrettävää, että kuvataiteilijat halusivat myöhemmin järjestäytyä myös ihan itse, voimautuakseen ja voidakseen kokemusasiantuntijan äänelle puhua oman ammattinsa puolesta. Kuvanveistäjäliitto perustettiin 1910, Taidemaalariliitto 1929, ja niin edelleen. Uusin tulokas STS:n piirissä olevista järjestöistä on Muu ry, joka perustettiin 1987. Muistan Muu ry:n alkuajat hyvin, koska liityin sen jäseneksi varhain, varmaankin 1990, heti Taidemaalariliittoon liittymiseni jälkeen — ja koska asuin Muu ry:n toimiston sohvalla noin puoli vuotta, kun olin opiskelujeni jälkeen joutunut asunnottomaksi.

STS:n rooli muuttui jo vuonna 1952, kun siitä tuli kuvataiteilijoiden liittojen keskusjärjestö. Mielestäni kuvataiteilijoiden järjestöjen yhdentymiskehitys on ollut käynnissä siitä lähtien. ”Hynttyyt yhteen vai ei?” on ajankohtainen kysymys nyt, koska edunvalvontamme ei ole kehittynyt ihan niin hyvin kuin toivottiin — ollaan sen sijaan jääty jälkeen siitä, mitä muissa taidemuodoissa on edunvalvonnan saralla saavutettu. Uskon, että vuonna 1952 alkanut yhdentymiskehitys kannattaisi viedä loppuun asti.

Edunvalvonnan ongelmista huolimatta järjestömme ovat saavuttaneet paljon. Ilman Suomen Taiteilijaseuran ja sen jäsenjärjestöjen kulttuuripoliittista työtä kuvataiteilijoiden asema Suomessa olisi paljon nykyistä heikompi. On jopa mahdollista, että ilman järjestöjen työtä kuvataiteilijoiden asema Suomessa ei olisi ollenkaan kehittynyt toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Kuvataiteella on kyllä ollut ymmärtäjiä ja vaikutusvaltaisia tukijoita myös taiteilijakunnan ja taide-elämän ulkopuolella, mutta kaikkein aktiivisimman ja tehokkaimmin rakenteellisia uudistuksia ovat Suomessa ajaneet taiteilijoiden omat järjestöt. Niillä — meillä — on ollut ratkaisevat rooli kaikissa suomalaisen kulttuuripolitiikan isoissa rakenteellisissa uudistuksissa. Taiteilijajärjestöt lobbasivat, jotta saatiin nykyisen prosenttiperiaatteen siemen istutettua vuonna 1956, jolloin perustettiin Valtion taideteostoimikunta ”julkisten rakennusten kaunistamiseksi taideteoksilla”. Taiteilija-apurahajärjestelmä luotiin vuonna 1968 — koska eri alojen taiteilijajärjestöt sitä niin ankarasti lobbasivat ja aika sattui olemaan idealle otollinen. Apurahajärjestelmää toki ajoivat kaikkien taidelajien edustajat, mutta kirjallisuuden, kuvataiteen ja säveltaiteen järjestöt olivat etunenässä, sillä näissä taidelajeissa, joissa taiteilijoille ei juurikaan ole työpaikkoja, apurahojen tarve on suurin. Vuonna 1987 perustettiin Kuvasto, taiteilijajärjestöjen yhteistyöllä, keräämään ja tilittämään tekijänoikeuskorvauksia kuvataiteilijoille. Vuonna 1997 saatiin läpi näyttöapurahajärjestelmä. Vuonna 2022 näyttelypalkkiojärjestelmä.

Nämä ovat järjestöjemme tekemän edunvalvontatyön näkyviä ja vakiintuneita aikaansaannoksia. Pitkällä aikavälillä tarkasteltuna kehitys on ollut koko ajan myönteistä. Mutta onko se ollut nopeaa vai hidasta? Ja ovatko tulokset tyydyttävät vai ei? Se on suhteellista.

Kuinka hyvä tai huono kuvataiteilijan asema on nyt, suurten saavutusten jälkeen?

Koska olen vanhus, koen että myönteinen muutos on monella tapaa valtavan suuri.

Urani alkuaikoina oli kuvataidealalla tavallista, että kun piti näyttelyn taidemuseossa, museo asetti ehdoksi, että taiteilija luopuisi näyttelykorvauksista ja olisi lisäksi kovin kiitollinen, että museo maksaa teoskuljetukset. Siihen aikaan myös useimmat galleriat perivät taiteilijalta tilavuokraa tai ”näyttelypalvelumaksua”, joka oli usein yhden tai useamman tavanomaisen kuukausipalkan kokoinen. Taiteilija haki apurahaa pystyäkseen maksamaan galleriavuokran ja oli kovin tyytyväinen jos sen sai.

Nyt on onneksi toisin. Avasin näyttelyni Kajaanin Taidemuseossa kesäkuussa ja kun näyttelystä ekan kerran neuvoteltiin, museon edustajat heti kättelyssä korostivat, että tietenkin museo tulee maksamaan minulle Kuvaston taksojen mukaisen näyttelykorvauksen ja Näyttelypalkkiosuositusten mukaisen näyttelypalkkion ja muutenkin kaikesta mitä näyttelyn vuoksi teen, saan korvauksen.

Toisaalta tilanteen voi nähdä myös surkeana, edelleen. Hienoa on, että kuvataiteen kävijämäärät ovat viime vuosikymmenten aikana moninkertaistuneet. Viime vuonna tehtiin uusi ennätys, kun taidenäyttelyissä kävi Suomessa peräti 5,2 miljoonaa ihmistä. Se on enemmän kuin esittävien taiteiden yhteenlaskettu kävijämäärä. Tästä huolimatta kuvataide saa valtion kulttuuriin satsaamista rahoista noin yhden prosentin. Jos mukaan lasketaan taidemuseot, kuvataiteen osuus on noin neljä prosenttia. Musiikin ja esittävien taiteiden osuus on laskutavasta riippumatta ei muutamia prosentteja vaan kymmeniä prosentteja, vaikka nämä lajit ovat taiteilija- ja yleisömääriltään suunnilleen samaa kokoa: visuaalisten alojen taiteilijoita on noin 4 000, musiikintekijöitä 4 600, esittävissä taiteissa työskentelee 6 200 ihmistä.

On tärkeää muistaa myös se, että suomalaisten taidemuseoiden vuosimenoista, jotka ovat yhteensä noin 82 miljoonaa euroa vuodessa, vain noin kolme prosenttia on taiteilijoille maksettavaa rahaa, eli teoshankintoja, tekijänoikeuskorvauksia tai palkkioita. Sen sijaan laitosteattereiden ja orkesterien vuosimenoista tyypillisesti noin puolet on taiteelliselle henkilökunnalle maksettavia palkkoja. Orkestereiden vuosimenot ovat yhteensä noin 78 miljoonaa euroa — puolet siitä käytetään musiikintekijöiden palkkoihin. Suomalaisissa laitosteattereissa on taiteellista henkilökuntaa töissä kuukausipalkalla, taidetta tekemässä, noin 600 ihmistä koko ajan. Sen sijaan kuvataiteilijoita, jotka tekisivät taiteellista työtä kuukausipalkalla, ei taida olla yhtäkään. Nyt joku sanoo tähän heti vastakommenttina, että ”kuvataiteilijathan saavat apurahoja”. Se on totta, mutta ei muuta kokonaiskuvaa, sillä taiteilija-apurahoja on tarjolla kaikkien alojen taiteilijoille — ja ankarimmin kilpailtuja ne ovat nimenomaan kuvataiteessa. Taiteen edistämiskeskus pystyy antamaan taiteilija-apurahan noin joka kahdeksannelle hakijalle, kaikki taidelajit mukaan lukien. Kuvataiteen kohdalla kuitenkin vain joka kahdennelletoista. Apurahat eivät siis ole mikään ohituskaista, jota pitkin kuvataiteilijat — tai kirjailijat — saisivat sen toimeentulon, joka muissa taidelajeissa saadaan kuukausipalkkana, keikkapalkkiona tai tekijänoikeuskorvauksina.

Mitä tavoitella seuraavaksi?

Edunvalvonnassa siis riittää hommia ja kirittävää, jotta kuvataiteilijoiden asema ja toimeentulo saadaan nostettua oikeudenmukaiselle ja kohtuulliselle tasolle. Mitä sitten kannattaisi seuraavaksi keskittyä?

Minä laittaisin etusijalle nämä:

1. Työsuhteisen työn luominen kuvataiteilijoille:

• Kun taiteilija tekee taidemuseon kanssa näyttelysopimuksen, siihen voisi sisältyä määräaikainen työsuhde — esimerkiksi 3 tai 6 kk — taidemuseon kanssa. Näin taiteilija saisi kohtuullisen korvauksen siitä taiteellisesta työstä, jota hän tekee valmistaessaan teoksia museonäyttelyynsä. Korvaus tästä työstä on eri asia kuin näyttelykorvaus, joka on tekijänoikeuskorvaus, ja se on myös eri asia kuin näyttelypalkkio, joka puolestaan on korvaus näyttelyn järjestämiseen liittyvästä ei-taiteellisesta työstä (muusta kuin taideteosten tekemisestä).
• Työpaikkojen luominen taiteilijoille kuntien tai muiden organisaatioiden palveluksessa — ja nyt tarkoitan työpaikkoja, joissa taiteilija tekee taidetta, sen sijaan että toimisi näyttelyvalvojana, tuottajana tai kuvataideopettajana.

Kumpaakin ylläolevista on pilotoitu ja kokemukset ovat olleet kaikkien osapuolten kannalta erinomaisia. Toisin kuin on ehkä etukäteen esimerkiksi pelätty, taiteilijoiden taiteellinen vapaus ei ole lainkaan supistunut.

Työsuhteisen työn merkitystä pohtiessa on hyvä tutustua Cuporen tekemään selvitykseen Visuaaliset taiteet Suomessa — Selvitys toimialan rahoituksesta, rakenteista ja kehittämistarpeista (2023). Se on paras tutkimus kuvataiteen asemasta ja rahoituksesta mitä Suomessa on koskaan tehty. Selvitys käsittelee vain visuaalisia taiteita, mutta jotta niiden asema ja rakenteet olisivat ymmärrettäviä ja vertailukelpoisia, selvitys ottaa jatkuvasti verrokiksi muut taiteet ja niiden aseman ja käytännöt. Eräs asia, joka sieltä epäsuorasti nousee esiin, on tämä (vaikka raportti ei sitä suoraan sano): kun taiteilijoiden toimeentuloa tarkastellaan ja vertaillaan eri taidemuotojen keskeen, käy ilmi, että keskivertosuomalaisen tulotasoon ihan vain taiteellisella työllä päästään yleensä vain niissä taiteilijan töissä, joita tehdään palkkatyösuhteessa. Toisin sanoen, esittävissä taiteissa ja klassisessa musiikissa.

Näin eriparisia näiden alojen ei tarvitsisi olla. On hienoa, että yhteiskunta on valmis pitämään joillakin taidealoilla satoja taiteilijoita koko ajan kuukausipalkalla töissä, taidetta tekemässä, ja käyttää heidän palkkoihinsa noin 50 miljoonaa euroa vuodessa (Cuporen raporttiin perustuva, suurpiirteinen arvioni). Mutta miksi kuvataiteilijoille ei ole ollenkaan työpaikkoja, joissa he voisivat keskittyä taiteelliseen työhön?

2. Lisää toimeentuloa teosten näyttämisestä.

Kuvataideteoksia nautitaan niitä katsomalla — tai jos kyse on äänitaiteesta tai osallistavasta performanssista, niin muillakin keinoin, mutta puhun tässä nyt selkeyden nimissä vain katsomisesta, vaikka kuvataide on nykyään muutakin kuin tauluja ja pystejä. Kuvataidetta kyllä myös ostetaan, sekä museoihin, organisaatioihin että koteihin, mutta hyvin harva niistä 5,2 miljoonasta näyttelyvisiitistä, jotka Suomessa vuosittain tehdään, tehdään ostoaikeissa. Suurin osa haluaa vain nähdä ja kokea teokset. Näyttelyiden ohella kuvataidetta nautitaan sitä ostamatta tietenkin myös vaikkapa taidekirjoja selaamalla tai internetin kautta, joskus myös television kautta.

Perinteisesti taiteilijan saama korvaus hänen teostensa levityksestä tähän tapaan on Suomessa ollut pieni tai olematon tai miinusmerkkinen. Jälkimmäisessä tapauksessa taiteilija on itse maksanut ei ainoastaan teostensa tekemisen, vaan myös niiden esille laittamisen. Kaikissa muissa ammateissa tätä pidettäisiin järjenvastaisena ja epäreiluna, mutta kuvataiteessa se on ollut maan tapa, koska yhteisesti hyväksyttynä lähtökohtaoletuksena on ollut, että kuvataiteilijan toimeentulon pitäisi tulla pääosin teosmyynnistä. Siksi on ollut mahdollista ajatella, että on ok pitää näyttelyitä ilmaiseksi tai tappiolla, tai että taiteilijan pitää olla iloinen ja kiitollinen, että hänen teoksistaan tehdään taidekirja tai tallenteita hänen teoksistaan on netti pullollaan — pitää olla iloinen ja kiitollinen, vaikka ei saisi mitään korvausta tästä levityksestä, sillä sehän saattaa hyvinkin johtaa siihen pääasiaan, eli teosmyyntiin. Hyvin harvoin näin kuitenkaan tapahtuu. Ja miksi tapahtuisikaan, miksi taiteenrakastaja, joka nauttii taidetta näyttelyissä tai kirjoista tai telkusta tai netistä, haluaisi ostaa teoksia kotiin? Jotkut haluavat, mutta ylivoimaisesti suurimmalle osalle antoisinta ja myös taloudellisesti järkevintä on mennä taidemuseoon tai taidegalleriaan aivan kuten mennään konserttisaliin ja teatteriin.

Tämän vuoksi kuvataiteen taloudellisia rakenteita ja käytäntöjä pitäisi mielestäni kehittää siihen suuntaan, että taiteilija saisi aina kunnollisen korvauksen teostensa esittämisestä, sen sijaan että tuo esittäminen olisi vain ilmaisjakelua, joka oikeutetaan sillä, että se joskus johtaa myyntiin. Taidenäyttely ei ole näyteikkuna — tai on se välillä sitäkin, mutta monin verroin olennaisempaa on se, että taidenäyttely on yleisötilaisuus, jossa kävijät nauttivat kuvataidetta parhaissa mahdollisissa olosuhteissa. Taiteilijoiden työ on tehdä niitä sisältöjä, joilla näyttelytilat täytetään. Ja niiden sisältöjen tekemisestä ja lainaamisesta näyttelyä varten taiteilijan pitäisi saada kunnollinen korvaus.

Monet viime vuosien edistysaskeleet ovat liittyneet juuri tähän. Sen sijaan, että olisimme vain hakanneet päätämme seinään vaatien lisää apurahoja tai haaveilleet taidemarkkinoiden kasvusta, olemme siinä ohessa luoneet rakenteita, joilla taiteilijat saavat toimeentuloa teostensa esittämisestä ja näyttelyiden tekemisestä. Näyttelykorvausjärjestelmä, näyttelypalkkiojärjestelmä ja vaikkapa museoiden maksamat korvaukset omistamiensa teosten digitaalisesta levityksestä ovat kaikki osa tätä suurta, myönteistä muutosta.

Muutos on kuitenkin vasta alussa. Tekijänoikeuskorvauksia maksetaan kuvataiteilijoille Suomessa vuosittain vähän yli miljoonan euron verran, Kuvaston kautta, ja näyttelypalkkioita myös noin miljoonan euroa, Museoviraston myöntämillä avustuksilla. Tämä yhteensä noin kahden miljoonan potti on ihan hyvä saavutus, kun sitä vertaa muutaman kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen, jolloin näyttelykorvauksia ja näyttelypalkkiota ei ollut vielä olemassa ollenkaan. Muistan hyvin vielä sen ajan, kun museo ei maksanut taiteiliijalle penniäkään ja saattoi lisäksi vielä kysyä, että voisiko taiteilija itse hakea apurahaa kuljetuskuluihin. Toisaalta tuo pari miljoonaa, josta nyt saamme nauttia, on nolostuttavan vähän, jos sitä vertaa vaikkapa lainauskorvauksiin, joita maksetaan kirjastoista lainattujen aineistojen tekijöille vuodessa 17,2 miljoonaa euron verran. Kirjailijat saavat tuosta summasta suurimman osan, eli reilut 10 miljoonaa.

Tekijänoikeuskorvausjärjestelmän kehittäminen on pitkällä tähtäimellä elintärkeää myös kuvataiteilijoiden toimeentulon kannalta. Miksi? Koska sillä puolella on eniten ilmaisjakelua, jota pitäisi vähentää, ja toisaalta siellä on myös paras kasvupotentiaali. Digitaalistuvassa maailmassa myös kuvataide tulee leviämään yhä enemmän tallenteina — ja yhä suurempi osa kuvataiteilijoista tekee katoavaa taidetta, immateriaalista taidetta tai jotain muuta sellaista, jota on mahdotonta tai vaikeaa myydä sillä tavalla kuin öljyvärimaalauksia myydään.

Näyttelypalkkiojärjestelmä ei perustu tekijänoikeuslakiin, eivätkä näyttelypalkkiot ole korvausta taideteosten esittämisestä. Tästä huolimatta ne liittyvät toivomaani suureen muutokseen, jossa teosten esittäminen olisi paljon nykyistä tärkeämpi toimeentulon lähde. Näyttelykorvaushan on korvausta näyttelyn tekemisestä, eli työstä joka taiteilijan pitää tehdä, jotta teokset saadaan esille. On hienoa, että näyttelypalkkiojärjestelmä on saatu perustettua ja rahoitus valtion budjettikehyksen sisään. Järjestelmä ei kuitenkaan ole valmis, vaan sitä pitää kehittää ja laajentaa. Seuraavana tavoitteena on hyvä olla järjestelmän laajentaminen taidemuseoista kaikkiin ammattimaisesti toimiviin ei-kaupallisiin gallerioihin ja näyttelytiloihin. Se tarkoittaisi nykyisen 1 miljoonan euron määrärahan kasvattamista 2,8 miljoonaan. Kasvuna tuo olisi suuri, mutta kun sen suhteuttaa vaikkapa taidemuseoiden vuotuisiin kokonaismenoihin (82 milj. euroa), niin on ilmeistä, että muutos voidaan tehdä niukkuudenkin aikana, jos tahtoa löytyy.

3. Taidemarkkinoiden ja taideviennin lisääminen.

Vaikka teosmyynti on tärkeä tulonlähde vain pienelle osalle kuvataiteilijoista, eikä taidemarkkinoiden kasvattaminen voi ratkaista kuvataiteilijoiden enemmistön toimeentulo-ongelmia, on silti järkevää pyrkiä teosmyynnin kasvattamiseen.

• Potentiaali on suuri. 10-20 miljoonan euron vuosittainen liikevaihto on niin pieni, että Suomen kokoisessa rikkaassa maassa on aivan mahdollista pystyä moninkertaistamaan se nopeastikin. STS jäsenliittoineen ja paikalliset taiteilijaseurat pyrkivät taidemyynnin kasvuun muun muassa taidelainaamotoiminnan kehittämisen kautta, mutta suurta muutosta on vaikea saada aikaan ilman merkittäviä investointeja.
• Suomalaisen kuvataiteen vientiin on satsattu huvittavan vähän. Framella on määrärahoja sitä varten, mutta niin vähän, että vain harvalle hakijalle on voitu antaa rahoitusta. Business Finlandin vuosibudjetti on noin 611 miljoonaa euroa, mutta kuvataiteelle siitä on tullut vain noin 200 000 euroa, jolla on autettu muutamaa suomalaista galleriaa osallistumaan taidemessuille. Tämäntyyppiset toimenpiteet ovat niin pientä näpertelyä, että niillä on vaikea saada mitään aikaan. Vientiin pitäisi panostaa määrätietoisesti vaikkapa 10 vuoden ajan miljoonilla per vuosi — vasta sen jälkeen olisi luotettavaa tietoa suomalaisen taiteen menestymismahdollisuuksista maailmalla. Mallia kannattaisi ottaa vaikkapa Islannista, joka on väkiluvultaan Tamperetta pienempi ja sijaitsee valtameren keskellä, kaukana kaikesta, mutta on silti saanut taidevientinsä (kaikki taiteet mukaan lukien) lähtemään lentoon, koska siellä taidevientiin on investoitu riittävästi ja pitkäjänteisesti.

(4.) Apurahajärjestelmän, eläkejärjestelmän ja sosiaali- sekä työttömyysturvan kehittäminen.

Nämä ovat kuvataiteilijoille pysyviä tavoitteita, iänikuisia kehittämiskohteita. Niiden suhteen ei pidä luovuttaa, mutta ei myöskään pidä kuvitella, että niiden kautta voisi yhtäkkiä tapahtua jokin suuri rakenteellinen muutos, joka ratkaisevasti kohentaisi Suomessa työskentelevien kuvataiteilijoiden asemaa.

• On hyvä edelleen vaatia valtiota nostamaan taiteilija-apurahan taso suomalaisten mediaanitulon (palkka- ja palkkiotulot) tasolle. Huhtikuussa 2025 se oli 3308 €/kk. Vastaava verovapaa apuraha olisi toki pienempi, mutta silti paljon isompi kuin nykyinen, joka on 2196,30 €/kk.
• On hyvä vuodesta toiseen jakaa tietoa siitä, miten kustannustehokas ja suomalaisen taiteen kannalta elintärkeä taiteen rahoituksen menetelmä vertaisarviointiin perustuva apurahajärjestelmä on… …mutta suurta mullistusta tällä rintamalla on tuskin pian tulossa.
• Yhdistelmävakuutuksen ja sote-uudistuksen kehittämisessä STS on tiiviisti mukana, mutta vaikutusmahdollisuudet eivät ole järin suuret, eikä ole mitään takeita siitä, että tulos suuresti vaikuttaisi kuvataiteilijoiden elämään ja työhön.

Listasin nämä omat edunvalvontapreferenssini tässä yhtäältä mainostaakseni niitä, toisaalta havainnollistaakseni sitä, miten paljon työtä edunvalvonta vaatii. Oli tavoitteena ylläoleva lista tai jokin ihan toinen lista, iso rakenteellinen muutos suomalaisten kuvataiteilijoiden asemaan ja toimeentuloon on mahdollinen vain, jos panostamme edunvalvontatyöhön paljon nykyistä enemmän.

MITEN yhdistyä?

Jos Suomen Taiteilijaseura ja sen jäsenjärjestöt yhdistyisivät, miten se kannattaisi tehdä?

Sen pohtimista varten on Juha Heikkalan uunituore selvitys, ”Tiekartta visuaalisen alan järjestöjen mahdolliselle yhdistymiselle”. Siihen kannattaa tutustua, mutta valmista reseptiä se ei tarjoa, vaan erittelee eri vaihtoehtoja ja mahdollisia etenemisen väyliä.

Oma näkemykseni on, että olisi hyvä yhdistyä ja tehdä sen näin:

STS ja sen jäsenjärjestöt yhdistyvät. (Samassa yhteydessä voi toki pohtia, onko tarvetta ja intoa ottaa mukaan uusia tahoja.)

Uuden järjestön nimi on Suomen Taiteilijaseura ja nykyisten jäsenliittojen henkilöjäsenet siirtyvät STS:n henkilöjäseniksi. Liitot muuttuvat STS:n osastoiksi (tai jaostoiksi). Jokainen STS:n henkilöjäsen kuuluu siis myös johonkin STS:n osastoon.

Organisaatioiden nimiä ei mielestäni missään nimessä kannata vaihtaa. STS:lla ja sen jäsenliitoilla on hienot historiat ja brändit, jotka kannattaa säilyttää. Minusta olisi aivan kauheaa, jos Suomen Taiteilijaseura katoaisi, tai jos Taidemaalariliitto ja Muu, joiden jäsen olen, katoaisivat. Yhdistyminen voidaan onneksi tehdä näitä järjestönimikkeitä deletoimatta. Liittojen nimet säilyvät ennallaan — yhdistymisprosessin aikana pitää vain päättää, luopuvatko liitot yhdistys-statuksestaan, vai ei. Äkkiseltään voi tuntua itsestäänselvältä, että jos joukko yhdistyksiä päättää sulautua yhdeksi, kaikki paitsi yksi niistä pitää poistaa yhdistysrekisteristä. Se ei kuitenkaan ole välttämätöntä, sillä yhdistymisen voi tehdä myös niin, että liitot — eli osastot — pysyvät yhdistysrekisterissä, mutta luopuvat rahaliikenteestä, eli siirtyvät niin sanottuun nollakirjanpitoon. Silloin niiden vuosittainen byrokratia supistuu lähes olemattomiin. Esimerkiksi osaston tilinpäätöksessä todetaan silloin vain, että ”tilitapahtumia ei ollut”.

Tämä ”osastointi” säilyttää kuvataiteen eri alalajien identiteetit ja myös niihin perustuvan demokratian. STS:n hallitus koostettaisiin jatkossakin niin, että kullakin osastolla olisi hallituksessa yksi edustaja.

STS:n nykyisten jäsenliittojen työntekijät siirtyvät STS:n työntekijöiksi, sillä kokonaisuudella on yksi yhteinen talous, ei seitsemää erillistä kuten tähän asti.

Työtehtävien uudelleenjärjestelyssä päällekkäiset tehtävät katoavat ja esimerkiksi edunvalvontaan voi kokopäiväisesti keskittyä vähintään kaksi henkilöä. Myös oikeudellinen neuvonta, jota taiteilijat kipeästi kaipaavat, voidaan palauttaa ja sitä päästään kehittämään koko jäsenistön tarpeiden mukaan.

Työntekijöiden osalta muutos on iso, työtehtävät voivat muuttua paljonkin, mutta ketään ei irtisanota.

Luottamushenkilöiden osalta muutos on vähintään yhtä iso. Nykyisessä järjestöperheessämme on seitsemän hallitusta. Yhdistymisen jälkeen hallituksia on vain yksi. Tämä ei silti tarkoita, että taiteilijoiden valta omassa järjestössään kutistuu. Uuden järjestön hallitus koostuu edelleen vain taiteilijoista, joista jokainen edustaa omaa osastoaan, vaikkapa taidegraafikoita. Hallituksen harkinnassa on miettiä mitä muita luottamustehtäviä tarvitaan. Halutaanko luoda esimerkiksi erillinen näyttelytyöryhmä, erillinen jäsenpalvelutyöryhmä, erillinen nimitystoimikunta ja niin edelleen. Jatkossa on joka tapauksessa aivan yhtä tärkeää kuin tähänkin asti, että taiteilijat itse viime kädessä päättävät mitä heidän järjestönsä tekee.

Miten muutos vaikuttaa nykyisten jäsenliittojen näyttelytoimintaan? Ei välttämättä mitenkään, ainakaan heti. Kun uuden järjestön hallitus koostuu osastojen edustajista, pitää jokainen heistä varmasti tärkeänä, että nykyinen, oman osaston galleria säilyy — tai jos galleriat jossain vaiheessa muuttavat vaikkapa yhteisiin tiloihin tai edes samaan rakennukseen, niin moninaisuus säilyy, eli kunkin osaston taiteilijoilla on yhtä suuri mahdollisuus saada teoksiaan esille järjestön gallerioissa kuin ennenkin.

Entä rahankäyttö? Kun järjestöllä on vain yksi talous, miten esimerkiksi sen osastot tai jaostot toimivat? Ovatko ne rahattomia kerhoja, joiden ainoa tehtävä on itseorganisoitua aina edustajiston kokouksen lähestyessä, pystyäkseen nimeämään delegaattinsa sinne ja tarvittaessa uuden jäsenen yhdistyksen hallitukseen? Tämä riippuu siitä mitä uuden järjestön sääntöihin kirjataan, mutta vaikka sinne ei tästä kirjattaisi mitään, on uuden järjestön hallituksella kaikki valta päättää rahankäytöstä. Jos hallitus haluaa esimerkiksi allokoida rahaa osastojen käyttöön, mikään ei sitä estä. Tulo- ja menoarvioon voidaan luoda omat kustannuspaikat kunkin osaston kuluihin. Näin osastoille ei tarvitse luoda omaa taloutta, kirjanpitoa ja muuta byrokratiaa, vaan kaikki hoituu yhden organisaation talouden kautta.

—

Yhdistymisen tavoitteena EI ole rahan säästäminen, henkilöstön vähentäminen, toimintojen supistaminen, kuvataiteen eri alalajien välisten erojen häivyttäminen tai taiteilijoiden vaimentaminen.

Yhdistymisen syy EI myöskään ole ulkopuolinen painostus. On totta, että Opetus- ja kulttuuriministeriö ja sen sisällä Taiteen edistämiskeskus ovat ainakin jo kymmenen vuotta kannustaneet kuvataiteen järjestöjä yhdistymään suuremmiksi yksiköiksi. Valtion perustelu tälle toiveelle ei ole se, että jos kuvataidekentällä olisi vähemmän yhteisöjä, sinne tarttis antaa vähemmän rahaa, vaan se, että kuvataiteen järjestöt ja yhteisöt ovat lähes poikkeuksetta niin pieniä, ettei niiden toiminta ole kovin tehokasta — eikä varsinkaan kustannustehokasta. Tämä paine ja kannustus ei silti ole nyt käynnissä olevan yhdistymiskeskustelun ja uunituoreen selvityksen syy. Yhdentymiskeskustelu on syntynyt järjestöjemme sisällä, erityisesti työntekijöiden ja luottamushenkilöiden piirissä.

Yhdistymisen tavoitteena on edunvalvonnan, näyttelytoiminnan ja jäsenpalveluiden parantaminen.

 

Helsingissä, 12.8.2025,

Teemu Mäki
Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja

 

Samaisen lörpön aiempia nettijulkaisuja samoista aiheista:

Teemu Mäki: Taidetoimikuntauudistuksesta voi tulla tosi hyvä. Taiteilija-lehti, 18.6.2024.
https://taiteilijalehti.fi/taidetoimikuntauudistuksesta-voi-tulla-tosi-hyva

Teemu Mäen puhe Suomen Taiteilijaseuran 160-vuotisjuhlassa, 3.5.2024:
https://www.artists.fi/fi/teemu-maen-puhe-suomen-taiteilijaseuran-160-vuotisjuhlassa

Teemu Mäki’s speech at the 160th anniversary of the Association, May 3, 2024:
https://www.artists.fi/en/teemu-makis-speech-160th-anniversary-association

Teemu Mäen avoin kirje: Miten vahvistaa suomalaista kuvataidetta?
Taiteilija-lehti. 31.1.2024.
https://taiteilijalehti.fi/teemu-maen-avoin-kirje-miten-vahvistaa-suomalaista-kuvataidetta

Mäki, Teemu: The Exhibition Remuneration Systems in Finland Described. 2022:
https://iaa-europe.eu/wp-content/uploads/2023/06/EXHIBITION-REMUNERATION-IN-FINLAND-Exhibition-Copyright-Fee-Exhibition-Payment-by-Teemu-Maki-21.10.2022.pdf

Teemu Mäen essee: Miten tai­teen käy?
21.10.2021. Taideyliopisto / Uniarts Helsinki.
https://www.uniarts.fi/artikkelit/puheenvuorot/teemu-maen-essee-miten-taiteen-kay/

Teemu Mäki: Tartteeks tästä maksaa, mähän vaan katson?
Taiteilija-lehti, 6.8.2021.
https://taiteilijalehti.fi/tartteeks-tasta-maksaa-mahan-vaan-katson

Teemu Mäki: ”Kannanotto professorien ja lehtorien työsuhteisiin taidealoilla”.
Taiteilija-lehti, 24.3.2021.
https://taiteilijalehti.fi/kannanotto-professorien-ja-lehtorien-tyosuhteisiin-taidealoilla

Teemu Mäki: Mitä muutoksia toivon valtion taidepolitiikkaan (Toinen avoin kirje Taideneuvostolle ja valtion taidepolitiikkaa suunnittelevalle työryhmälle), 21.8.2018,
Voima-lehti, 10.9.2018
https://voima.fi/blogit/%25blogi%25/2018/teemu-maki-mita-muutoksia-toivon-valtion-taidepolitiikkaan/

Teemu Mäki: Miksi valtion pitäisi tukea taidetta? (Avoin kirje Taideneuvostolle ja valtion taidepolitiikkaa suunnittelevalle työryhmälle)
Taiteilija-lehti, 20.8.2018
http://taiteilijalehti.fi/miksi-valtion-pitaisi-tukea-taidetta/